Luin tuossa hetki sitten että yks sosiologian opiskelija Jyväskylän yliopistosta tekee pro gradua ja pyysi kirjoituksia vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.
No minä päätin lähettää oman kirjoituksen hänelle.
Siinä tuli sitten mietittyä oikein kunnolla niitä asioita ja olen oikeastaan aikas ylpeä tuosta kirjouksestani. Eihän siinä nyt ihan kaikkea ole mutta kerroin ne isommat asiat.
Tässä pätkiä siitä kirjoituksesta
Itse olen ollut pienestä lähtien siinä kannalla että minusta ei tule äitiä. En ole ikinä kokenut sitä oloa että haluasin perustaa perheen. Vaikka minulla on 5 vuotta nuorempi sisko niin en ole hänenkään vauva-aikana halunnut hössöttää hänen tekemisistään tai inahduksistaan. Ristiäiset olivat niitä kaameimpia kokemuksia lapsena ja teininä. Kun tuputettiin sitä pientä nyyttiä syliin ja sanottiin että tällänen tulee sinullekkin sitten joskus kun olet vanhempi. Mitä tein siinä vaiheessa? No lähdin karkuun ja hokien että en halua.
Kun ikää tuli lisää niin tuo kanta vaan vahvistui. Että ei tuo ole minun juttuni ja en ymmärrä mitä upeaa on saada lapsi? Sitten siinä 15-18 vuoden iässä kantaani tuli lisäys että maailmassa on ihan tarpeeksi pahaa että minun ei tarvi tehdä uutta ihmistä katsomaan tätä hullua maailmaa. Hyvä kun itse kestän välillä uutisointeja suomesta ja maailmalla tapahtuneista asioista. Ja kyllä sisko hoitaa tuon suvun jatkamisen sitten kun hän on siinä iässä....tässä toivossa on hyvä elää. Hän kun sattuu olemaan enemmän äidin oloinen kuin minä.
18-vuotiaana aloin seurustelemaan 2 vuotta vanhemman miehen kanssa ja tein jo ihan alussa asian selväksi että en halua lapsia. Miestä asia ei haitannut ja ei hänkään ollut ihan varma että haluaako hänkään niitä. Mutta vuosien saatossa aloin näkemään miehessä pieniä muutoksen merkkejä että ehkä hän sittenkin haluaisi lapsen tai pari. Kun hänen sisaruksilla ja serkuilla oli lapsia. Useamman vuoden olimme yhdessä ja päädyimme eroon kun jollain tasolla tämä minun lapsettomuus päätös oli kova paikka miehelle. Nyt hän on kihloissa naisen kanssa jolla on kaksi lasta. ja ehkä vielä joku päivä se omakin lapsi tämän naisen kanssa.
No sitten seurustelin hetken miehen kanssa jolla on pieni poika ja sen suhteen aikana huomasin todellakin olevani täysi VELA (vapaaehtoisesti lapseton). Mitään inhoa tai vihaa en kokenut lasta kohtaan mutta en vaan osannut käsitellä lasta ja hänen tarpeitansa.
Nyt olen parisuhteessa ja mies on itse sanonut että on ihan liian vanha isäksi, meillä on sen verran ikäeroa että miksi hän on sanoi noin. Ja meillä on ne omat menomme ja asiat jotka pitävät suhteen kasassa. Että lapsia ei kaivata/tarvita tähän suhteeseen. Ja voin nyt loppujen lopuksi myöntää että olen onnellinen kun ei enään tarvitse miettiä toisen kantaa lapsien suhteen.
Päätöstäni olen aina joutunut selittelemään sukulaisille ja kavereilleni. Tai oikeastaan kaikille jotka kuulevat lapsettomuudestani. Yleisin kysymys mitä kuulen on että –Olenko lastenvihaaja? Vai etkö pysty saamaan lapsia? jne. Kun kerron kantani asiasta niin ihmiset alkavat sen saman tarina että -Kyllä mieleni muuttuu kun olen vielä niin nuori tai kun löydät sen oikean miehen niin kyllä sitten...perustat sen perheen ja asetut aloillesi. Tai sitten jotkut ihmiset etenkin naiset toteavat tylysti että olen itsekeskeinen ja hirveä ihminen kun en halua lasta. Minun pitäisi ajatella niitä naisia jotka eivät voi tulla raskaaksi jonkun sairauden tai muun asian takia. Kun pystyisi samaan lapsen niin kyllä pitäis sellainen hankkia. Tuo on sellainen valitusvirsi johon olen ehkäpä julmasti tokaissut takaisin että minä olen valinnut tälläisen elämän ja jos sattuisikin käymään miehen kanssa vahinko niin asia hoidettaisiin pois päiväjärjestyksestä.
Mutta jos joku VELA lukee tätä niin jos et ole pistänyt vielä kirjoitusta niin paa laittaen. Tässä on se ilmoitus jonka löysin sattumalta.
Kommentit